Roian tarina, osa 31

”Oletko sinä Garibree?”

Minun makuuni ihailtavan suora kysymys. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että minulla olisi ollut hänelle yksiselitteistä vastausta. Kiemurtelin kunnianhimoni ja pelkoni ristitulessa, sillä vaikka minä halusin luottaa meraimieheen, niin minä en todellisuudessa voinut. Minä tarvitsin jotain konkreettista tietoa hänestä, alkajaisiksi edes nimen, jotta saatoin edes yrittää. Hän kertoi sen, vaikka pelkäsi minua varmasti yhtä paljon kuin minä häntä. Hänen elämällään olisi ollut mahdollisuus mennä montaa astetta huonompaan suuntaan jos minä en olisikaan ollut hänen otaksumansa taikasusi.

Joten, miten minä esittelen teille Sorian? Totuus on, etten minä tänäkään päivänä tiedä hänestä kaikkea, mitä te tahtoisitte hänestä kuulla. Hän ei puhunut perheestään juuri koskaan, mutta kertoi kasvaneensa isänsä huomassa Valenterran mailla, kaukana siitä miksi meraiyhdyskunta normaalisti miellettiin. Se näkyi hänen kasvoillaan, niissä pienissä pistetatuoinneissa, joita merait piirsivät toistensa poskille. Ne olivat merkki sukulaisuussuhteista, ikuisesta kunnioituksesta ja rakkaudesta, yhteenpunotuista ja katkeamattomista kohtaloista, ja vaikka Sorian kasvot oltiin viillelty niin sokeakin näki, ettei hänellä ollut niitä niin monia kuin muilla merailla. Minä en sano, että hän olisi ollut hylkiö, mutta minä en tiedä mitä hän oli.

Soria osasi pelata ihmisiä, se oli sekä hänen suurin taitonsa että kompastuskivensä. Kun Aurinko oli ensimmäistä kertaa nostanut mielipiteitään Damaskea vastaan, hän oli ollut heidän riveissään nuorena ja kokemattomana, mutta täynnä uhmaa. Soria oli halunnut muutosta siihen samaan köyhyyteen ja kurjuuteen, missä hän eli vielä silloinkin, mutta muiden lailla hänkään ei ollut osannut varautua Damasken vihaan. Kun Aurinko oli tullut ryminällä alas, oli hän ollut vaarassa tuhoutua sen mukana.

Olisi luonnollista olettaa, että Soria liittyi Siniseen kuuhun alkuperäisen suunnitelmansa epäonnistuttua, mutta hänet oltiin isketty kahleisiin ennen kuin se oli ehtinyt edes muodostua. Vankeudessa hän oli elänyt niin eristyksissä muusta maailmasta, ettei hän ollut kuullut uudelleen järjestäytyneestä vastarinnasta ennen vapautumistaan. Järkytyksekseni ymmärsin, että hänen oli täytynyt olla kaltereiden takana ainakin kolme vuotta, joiden aikana Valenterra oli luhistunut sodan partaalle ja saanut orjantappuroikseen sekä minut että Ruskan.

Kolme vuotta on pitkä aika pitää kapinallista hengissä, saatatte ajatella. Niin se onkin, varsinkin maassa, jossa teloitukseen ei vaadittu kovinkaan päteviä todisteita syyllisyydestä. Mutta, katsokaas, Soria ei ollut vain kapinallinen: hän oli tietoväylä. Minun olisi pitänyt voida päätellä se jo siitä, kuinka monia ihmisiä hän kontrolloi piilostaan ja kuinka perillä hän loppujen lopuksi oli asioista. Hänen tehtävänsä Auringossa oli tietää kaikesta, ohjata sen toimintaa ja pitää siitä huolta, vaikka hän ei ollut virallinen johtohahmo ollutkaan. Kaarti oli tiennyt tämän, eivätkä he olleet sallineet Sorian kuolla ennen kun hän olisi kertonut heille kaiken tietämänsä. Minä en koskaan kysynyt mitä hän kesti salaisuuksiensa tähden tai pitikö hän niitä ylipäätään. Hän oli rohkea ihminen pelkästään siksi, että oli vielä elossa.

Sinä iltana Soria tarjosi minulle apuaan. Hän istui sänkynsä laidalla, minä huoneen vastapäisellä tuolilla, enkä juuri puhunut hänen kertomansa lomaan. Sydämeni jyskytti vauhkona, sillä niin monella asialla oli mahdollisuus onnistua tai mennä vikaan jos sanoisin kyllä. Minä olin toiminut yksin niin kauan, etten tiennyt miten tulisin sovittamaan Sorian maailmaani ja mitä käytännönhyötyä siitä lopulta olisi, mutta minä halusin hänen tukensa. Uskoin hänenkin tarvitsevan minua, tai vähintääkin Garibreeta. Hän itse sanoi, etten minä pidemmän päälle tekisi paljoakaan vahinkoa teloittamalla satunnaisia ohikulkijoita. Jos minä halusin Damasken valtaistuimelta, minun piti iskeä jonnekin, missä se oikeasti merkitsi jotain. Missä iskuni sattui.

Täytyy sanoa, että minä pidin Sorian ajattelutavasta. Nauroin kun koko asia olisi ollut pelkkä vitsi, etupäässä vain purkaakseeni rintaani kerääntyneen jännityksen. Soria katsoi minua ainokaisella silmällään, kivikasvoisena ja vaiteliaana. Hän antoi minulle aikaa kerätä rikkonaiset ajatukseni yhdeksi selväksi kokonaisuudeksi, ja siinä missä se oli vaikeaa, niin uskon lopulta päätyneeni oikeaan ratkaisuun.

”Mistä me aloitamme?”, kysyin häneltä.

Hän ei hymyillyt silloinkaan, mutta näin hänen silmiinsä syttyvän kiihkon, uhman ja suoraryhtisen vihan. Silloin, oi tytöt ja pojat, Damaske olisi ansainnut rahdun sääliä, sillä Sorialla ei ollut yhtään mitään menetettävää ja aivan liikaa mielessään.

Roian tarina, osa 30

Olin hyvin vähällä antaa periksi ja tarpoa ryhti suorana joko Ruunaan tai kotiin, mutta päätin kerrankin malttaa mieleni vain nähdäkseni mihin sekin vaihtoehto minut veisi. Puhalsin lämmintä ilmaa käsiini siinä vaiheessa kun Ruunan ovi avautui yönselkään ja paljasti pitkän, paksuun huiviin puetun hahmon. Hän seisoi porraskivetyksellä ja katsoi kujien varjoihin, mistä minä nousin kohtaamaan hänen katseensa. Minä en tiedä mitä hän erotti minusta savuisten ulkotulien käryssä, mutta sanoja ei tarvittu. Kullanvärinen silmä tuntui imevän kaiken valon itseensä ja minusta oli uskomatonta, että mies pysyi kätkössä niin tunnistettavasta piirteestä huolimatta. Silmä oli kaunis ja kauhea, mutta ehkä siitä syystä joku oli päättänyt kaivaa sen parin ulos Sorian päästä.

Olin puolittain odottanut, että meraimies laskeutuisi kadulle ja tulisi luokseni, mutta hän kääntyikin ympäri ja palasi sisätiloihin. Mikä mahtava tilaisuus ansalle, muistan pohtineeni, mutta seurasin häntä siitä huolimatta. Kapakan lämmin ilma löi kylmettyneitä kasvojani vasten niin suloisena, ettei tunnetta pilannut edes väkevä alkoholin ja piipputupakan löyhkä. Kaikilla tuntui olevan hauskaa minua ja baarimikkoa lukuunottamatta. Hän katsoi minua kuin kävelevää ruttoa siinä vaiheessa kun huomasin hukanneeni meraimiehen, mutta nyökkäsi minut peremmälle kapakkaan. Ele oli pieni, hän ei selvästi halunnut kenenkään muun näkevän sitä.

Noudatin hänen kehotustaan, mutta pienen, henkilökunnalle varatun käytävän päästä ei löytynyt kuin vuoteellinen taukotila, mustaksi palanut hella ja varastohuone. En nähnyt meraimiestä, joten minun täytyi vain olettaa, että hän halusi tavata minut varaston suljetun oven takana. Kun avasin sen ja astuin sisään, kylmä, kostea ilma puri kasvojani. Se oli lannistavaa, sillä olin luullut päässeeni jo pysyvästi lämpimään. Vai että varasto, no, päällisin puolin paikka teki kaikkensa ollakseen sellainen. Siellä oli hyllyjä, laatikoita, purkkeja ja pulloja, ja kellariin katoavat kapeat portaat. Niiden yläpäähän oli jätetty yksinäinen lyhty, mikä antoi jotain osviittaa siitä, että olin oikeassa paikassa, oikeilla jäljillä.

Minun on pakko myöntää, että minua jännitti. Talonväen askeleet kumisivat kerrosta ylempänä ja puuoven raosta kantautui edelleen kapakan ääniä kuin toisesta maailmasta. Tiesivätkö kukaan heistä, mitä parhaillaan tapahtui? Vai istuivatko he vain viettämässä aikaa, nauramassa ja pitämässä hauskaa täysin tietämättöminä siitä, että elämäni tulisi tavalla tai toisella muuttumaan? Pelkoni sai uutta voimaa kun varasto-ovi työnnettiin kiinni takanani melkein äkeällä liikkeellä. Ehkä sen teki baarimikko, joko vihaisena siitä että päästin lämpöä hukkaan tai uhkasin paljastaa heidän tarkoin vaalimansa salaisuuden. Otin lyhdyn käteeni ja laskeuduin portaat kellariin.

Soriana myöhemmin tuntemani henkilö odotti minua aivan sen perällä, niin tummana varjona, ettei hän tuntunut erottuvan kunnolla edes lyhdyn valossa. Hän ei ollut tuonut itselleen edes kynttilää, todennäköisesti koska tunsi kulkemamme reitin omia ajatuksiaan paremmin. Sillä ei, matkamme ei loppunut siihen. Kun yritin puhua, hän viittoi minut hiljaiseksi ja irrotti seinästä paneelin, jonka takana oli pelkkää pimeyttä ennen kuin änkesin sinne valoni kanssa. Se oli aivan kamala paikka. En ymmärrä vieläkään miten Soria selviytyi ahtaasta tilasta niin näppärästi, ottaen huomioon kuinka pitkä hän oli: käytävä oli tuskin lapsen mentävä, eikä juuri sen leveämpi.

Tulimme kapeille portaille ja kiipesimme ne ylös. Sen jälkeen käytävä jatkui puisena, mistä päättelin meidän olevan takaisin maantasalla. Sorian hahmo oli ainoa oppaani melkein nestemäisessä pimeässä, jossa hän suunnisti taitavasti tilan sokkelomaisesta rakenteesta huolimatta. Ohitimme ovia ja maan alle katoavia kuiluja, eikä minulla hetken päästä ollut enää mitään käsitystä siitä, missä päin maailmaa edes olimme. Eräässä kohtaa Soria viittoi minulle varoittavasti ja me työnnyimme läpi jostain, mikä saattoi hyvinkin olla asuinrakennuksen seinien välitila. Kuulin ohuen lautaseinän takaa lasten ääniä ja kaapinoven läimähdyksen, enkä voinut olla pohtimatta mihin olin ryhtynyt tai minne oppaani oli minua johdattamassa.

Tila johon jäimme ei ollut asuinhuonettani suurempi. Sen yhdellä seinämällä oli pöytä ja tuoli, toisella kapea sänky, mutta muuten me seisoimme kolkossa tyhjyydessä, jossa ei ollut mitään nähtävää. Meraimies avasi huivinsa ja kääri sen kasvoiltaan. Hänen haavansa olivat parantuneet siiheksi, mutta tunsin lievää kuvotusta kun näin millaisia rosoreunaisia arpia hänen koettelemuksensa päivät olivat häneen jättäneet. Kaunista hänestä ei saisi enää tekemälläkään, jos hän oli sitä ollut alunperinkään.

Roian tarina, osa 29

Suuren vaivannäön ja pitkän yrittämisen jälkeen minua kuitenkin onnisti. Kyseessä ei ollut yksittäinen ihminen, joka olisi johtanut minut Sorian luokse, vaan tietynlainen käytös heidän kaikkien keskuudessa. Siinä missä heidän reittinsä vaikuttivat ensisilmäyksellä päämäärättömiltä ja yksilöllisiltä, monet heistä poikkesivat silloin tällöin samaan, hämyiseen räkälään, joka seisoi Valenterran slummeissa. Se oli kahteen kerrokseen rakennettu kompleksi, jonka ovenpielessä roikkui hevosenpään muotoinen kyltti. ”Itkevä ruuna”. Ulkoisesti se oli kuten kymmenet, ellei jopa sadat kaltaisensa, joten aloin kiinnittämään siihen huomiota vasta verrattaen myöhään.

Itkevän ruunan henkilö- ja kävijäkunta oli sitä mitä saattoi olettaakin: rähjäistä, alkoholilta haisevaa köyhälistöä, jonka silmissä piileksi murhaakin pahempia asioita. Sovin heidän riveihinsä huonosti, mutta hieman paremmin sen jälkeen kun annoin katkeruuteni näkyä ja maksoin baarimikolle oluttuopista. En nähnyt mitään normaalista poikkeavaa, ellei päätypöydällä tanssivaa naikkosta laskettu sellaiseksi. Heistä yksikään ei ollut merai, mutta huoneen nurkassa näin joukon suruja, joiden läsnäoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Se ei ollut aivan tavatonta, kansa ei ollut niin kiihkomielistä kuin kaarti mitä tuli Damasken rotupolitiikkaan. Kun baarimikko huomasi katseeni, hän kehotti minua vaikenemaan asiasta täysin, mikä sopi minulle.

Ei kestänyt kauaa kun joku rääsyihin puettu punapää tuli kehräämään kainalooni ja utelemaan minulta asioita. Tiedättehän, sellaisia perinteisiä kuten ”miten noin komea poika on eksynyt tänne?” ja ”haluaisitko tarjota minulle juoman?”. Kysymyksiä siitä, missä pidin majaani ja olinko niin varakas, että pystyisin maksamaan sen heimaisevan vakoojattaren seurasta. Hän sai tyytyä pelkkään virneeseeni, vaikka se oli hymykuoppineen turhan tunnistettava.

”Tunnetko sinä ketään meraita?”, kysyin häneltä. Hän ymmärsi tahallaan väärin ja luuli minun etsivän eksoottisempaa seuraa vuoteeseeni. Hän vaikeni vasta kun sanoin etsiväni yksisilmäistä, kidutettua miestä, vaikka siitäkin olisi voinut jatkaa kissa-hiirileikkiämme.

Hänen ilmeensä yksin riitti kertomaan sen, mitä halusin tietää. Ei se hymy, jonka hän väänsi punatuille huulilleen, vaan sen aavistuksenomainen huoli ja pelko hänen silmiensä perällä. Ilmapiirissä oli samassa jotain piinaavaa, eikä minulla kestänyt kauaa paikantaa uhan lähdettä tiskin taakse, jossa lasia kuurannut baarimikko katsoi minua kylmin silmin. Salakuuntelu on minusta aina rumaa, mutta en viitsinyt valittaa asiasta jotta hän ei vetäisi kaapeistaan mitään, millä minut saataisiin hengiltä. Päätin livistää paikalta mahdollisimman vikkelästi, mutta en ennen kun kumarruin viimeisen kerran naisen puoleen ja sanoin palaavani huomenna. Se viesti kantautuisi meraimiehen korviin jos häntä saattoi ylipäätään löytää Ruunan vaatimattomista varjoista.

---

Minun ja Sorian tapaaminen sattui aivan talven suulle, tuuliseen ja lumiseen yöhön, joka oli ensimmäinen laatuaan koko vuonna. Valenterralaiset olivat odottaneet lunta jo monta viikkoa, joten he olivat kaikki osanneet varautua siihen siinä vaiheessa kun sitä alkoi tihuttaa taivaantäydeltä. Kaikki paitsi minä, luonnollisesti. Olin pilannut villalapaseni kun autoin naapurinmiestä likakaivon kanssa, ja vaikka hän oli lupautunut maksamaan minulle uudet niin en ollut saanut aikaiseksi ostaa niitä. Sinä yönä, kun puhurilumi satoi niskaani katonharjoilta ja maa oli ensimmäistä kertaa valkea, minä toivoin olleeni viisaampi.

Menin notkumaan Itkevän ruunan lieppeille heti auringon laskettua, mikä tapahtui talviaikaan nopeasti. Minä en voinut tietää olisiko kapakanpitäjä odottamassa minua sisällä ladatun aseen ja rappiojoukkonsa kanssa, eikä minua huvittanut leikkiä hengelläni. Vaikka uhattuna se oli siellä kadunvarressakin, niin kylmän kuin minua silmäilevien hämärämiestenkin toimesta. He jättivät minut kuitenkin rauhaan. Ehkä he luulivat minua rutiköyhäksi tai pitivät minua aivan mielipuolena, eihän kukaan olisi vapaaehtoisesti seissyt siellä kadunpielessä monta tuntia. Vaan minäpä seisoin, jos se siis on asia, mistä voi jälkikäteen olla ylpeä.

Ruunan ovensuussa kävi harva, mutta säännöllinen liike. Erityisesti kapakka tuntui olevan sellaisten miesten suosiossa, jotka tienasivat päivisin tarpeeksi tuhlatakseen öisin. Heidän lomassaan oli muutamia maksullisia seuralaisia, ilmiselviä korttihuijareita ja muita yön kulkijoita, joihin ei odottanut törmäävän paremmilla seuduilla. Kaikki oli melkein liiankin normaalia, enkä voinut olla vilunväristyksissäni pohtimatta sitäkin ikävää vaihtoehtoa, että olin ollut alusta alkaen väärässä paikan suhteen. Hemmetti, baarimikon ja naisen reaktiot puheisiini olivat saattaneet olla puhdasta hämmennystäkin! Kuka tahansa olisi vaiennut hetkeksi jos olisin alkanut puhumaan heille raadelluista meraimiehistä, varsinkin nyt kun koko aihe tuntui olevan kiellettyjen listalla.

Viiltoja, osa 3 (Loppu?)

Astuessaan takaisin viileälle käytävälle Molitva oli kuitenkin vapaa. Ilta oli jo laskenut mailleen ulkona ja Tammen yleensä elämää sykkivä sydän oli pimeä paikka jopa hänen tottuneille silmilleen. Hänen huoneensa ei kuitenkaan ollut kaukana, eikä hän siksi viitsinyt etsiä itselleen valoa, jonka turvin kulkea rakennuksessa. Jossain vaiheessa väsymys oli peitonnut nälän ja Molitva ajatteli pystyvänsä nukkumaan levollisesti vaikka söisi uudelleen vasta aamun tultua.

Niin hän olisi nukkunutkin, ellei hänen huoneensa ovi olisi ollut jäykkä. Se avautui harvoin vain kahvaa kääntämällä ja siksi hän nytkin joutui painamaan toisen kämmenensä sitä vasten, valmiina työntämään sen auki. Silloin hän tunsi ne kämmentensä alla. Molitva jähmettyi ihmeissään ja yritti nähdä pimeässä mitä hänen ovelleen oli tapahtunut, mutta kun yritys oli toivoton, hän vain seurasi syviä viiltouria sormenpäillään. Silloin hän olisi voinut kirota, vaikkakin sitten tyhjälle käytävälle. Ulkona sade jatkoi tanssiaan ja ropisi läheisiin ikkunoihin hänen yrittäessä etsiä jotain valonlähdettä ja havuten käytävän kynttilänpidikkeitä. Kuten aina, niiden kannattimessa oli välineet tulentekoon ja parin yrityksen jälkeen Molitva sai aikaan pienen liekin, jonka hän istutti kynttilän sydämeen.

Sen hämyisessä valossa Molitvan ovi oli kauheampi katsella kun hän oli mielessään edes pystynyt kuvittelemaan. Se seisoi jykevänä saranoidensa varassa, mutta yläkarmista aina hänen lanteidensa korkeudelle kulki rosoisia viiltoja, aivan kuin joku olisi toistamiseen kuljettanut veistään puuta pitkin. Ne olivat syviä ja uhkaavia, eikä Molitva väsyneessä mielentilassaan keksinyt ketään, joka olisi vihannut häntä niin, että olisi alentunut sellaiseen tekoon. Hetkeen hän ei edes tiennyt mitä tehdä, mutta sitten hän tokeni sen verran, että käveli suoraan takaisin Eternian työhuoneelle ja ilmoitti tapahtuneesta.

Lopulta heitä oli yläkerrassa kolme, Molitva, Eternia ja vanha Nirkonen, joka oltiin hätyytetty vain koska hän yksin heistä kaikista kantoi jotain vastuuta rakennuksen tilojen hoidosta. Heti nähdessään oven mies oli purrut harvenneita hampaitaan ja hengittänyt sihahtaen sisään.

”Saamari sentään jos tämä on kakaroiden tekosia. Minä nyljen joka ikisen heistä”, Nirkonen nurisi ja kuljetti parkkiintuneita käsiään ovella samoin kun Molitva vain hetkeä aiemmin.

”Mitään ei ole kuitenkaan viety?”, Eternia kysyi huolen ryppy kulmakarvojensa välissä.

”En usko, että on. Ovi oli lukossa ennen kun avasin sen hetki sitten”, Molitva vastasi ja kieltäytyi tuntemasta epäilyksen kylmää sydämessään.

”Toki tämä ei ole ollut tällainen kauaa? Eikö kukaan asukeista ole huomannut tai kuullut mitään?”

”Suurin osa heistä on tien päällä. Norokko ainoana lienee huoneessaan, mutta hänen tilansa ovat niin käytävän perällä, että hän tuskin on huomannut mitään tai olisi ainakin ilmoittanut jos asia olisi ollut toisin”, Eternia sanoi vaisun tunteettomalla äänellään, joka olisi missään muussa tilanteessa ollut koominen vastakohta Nirkonenin räikeälle kiroamiselle.

”Hänen on kuitenkin täytynyt kulkea oven ohi päivän aikana. Jos hän ei osaa kertoa missä välissä viillot ovat tulleet, niin ainakin hänen täytyy voida kertoa missä vaiheessa ne eivät vielä olleet siinä”, Molitva pohti ja olisi halunnut selvittää ilkivallan syyt heti, mutta Eternia ei nähnyt järkeä Norokkon herättämisessä.

”Nuo jäljet odottavat meitä aamuun, eikä tapaus tästä vanhene. Jos mielitte olla hyödyksi, niin Molitva voisi tarkistaa, ettei hänen omaisuuteensa ole koskettu, ja Nirkonen voisi tutkia löytyykö talosta tai pihalta mitään, mikä voisi liittyä tähän inhottavaan tekoon. Muussa tapauksessa tapaamme aamulla ja katsomme mitä voimme tehdä asian eteen.”

Ja niihin sanoihin ja siihen päätökseen oli Molitvan tyytyminen. Hän astui huoneeseensa varautuneesti, aivan kun se olisi ilkivallan takia muuttunut itsessään joksikin tuntemattomaksi ja kylmäksi. Kalpeiden ikkunoiden suoma vähäinen valo ei kielinyt kuitenkaan mistään, mikä olisi ollut toisin. Varjoissa oli hänen lipastonsa, kaappinsa, hänen siististi pedattu sänkynsä, joka odotti häntä nukkumaan. Mielummin hän kuitenkin sytytti valoja ja istui pitkän aikaa sänkynsä jalkopäädyssä päällystakki päällään, ajatuksiinsa vaipuneena. Hän onki kirjeen taskustaan ja asetti sen tyynylleen kynttilänvaloon, missä sen kermanvalkea kylki mukaili loimun valoa.

Hyvin hitaasti Molitva lopulta nousi ja asettui kodikseen. Hän avasi hiuksensa ja antoi niiden roikkua kosteana, vaaleana verhona omilla kasvoillaan. Jos hän olisi voinut hieroa uneliaisuuden silmistään hän olisi nyt tehnyt niin, mutta mikään yksinkertainen ele ei saanut häntä ajattelemaan selkeämmin. Nuori mies huokasi syvään ja venytti hartioitaan, pohtien ja tietäen, että hänen pitäisi mennä nukkumaan. Ei ollut mitään, jota hän olisi voinut siinä hetkessä ja tilanteessa tehdä.

Oven viillot kuitenkin pitivät häntä valveilla ja silloin kun hän tietoisesti ajatellut mitään, hän huomasi kääntyvänsä katsomaan yhä uudestaan ovea päin. Sisäpuolelta se oli tietenkin aivan kunnossa, yhtä kulunut ja tuttu kuin se oli aina ollut, juuri sellainen, millaisena hän muisti sen. Kylmät väreet kuitenkin juoksivat hänen turtuneen ihonsa alla kun hän mietti, kuka oli purkanut vihaansa niin brutaalilla tavalla. Hänelle se kaikki oli hyvin henkilökohtaista, eikä hän uskonut että se oli muuta teon tekijällekään.

Molitva aikoi ryhtyä nukkumaan kun päättikin käydä vielä viimeistä kertaa käytävällä. Hän ei tiennyt mitä hyötyä siitä oli kenellekään, korkeintaan se rauhoittaisi hänen omaa hermostunutta mieltään. Se oli aivan samanlainen, millaiseksi hän oli jättänyt sen vetäydyttyään jo huoneensa hämärään: vetoisa ja ikkunaa vasten rummuttavien vesipisaroiden kirjoma. Kynttilöiden hento kulo seurasi Molitvan perässä ja hän jätti ovensa auki, jotta ne toisivat edes aavistuksen lisävaloa hiljaiseen tilaan. Molitva oli aina ollut huono nukkumaan, mutta hän ei myöskään rakastanut yötä tai pimeää. Päinvastoin, koko näyssä oli jotain niin irrallista ja tyyntä, että hän olisi sallinut itsensä pelkää sitä ellei hän olisi ollut jo aikuinen mies.

Molitva astui käytäväikkunoiden ääreen ja katsoi alas pihoille, joita tuskin erotti laskeutuvassa hämärässä. Pienet valosydämet sykkivät siellä, missä joku vielä valvoi ja vahti niiden harvojen tammensilmäläisten unta, jotka olivat tulleet kotiin yötä vasten. Oli todennäköistä, ettei mitään johtolankoja löytyisi sellaisen koiranilman jälkeen. Ulkona oli jo niin pimeääkin, ettei vanha Nirkonen löytäisi mitään vaikka joku todella olisi liikkunut salaa päämajan mailla.

Juuri silloin pieni ilmavirta tuntui kosteankin paidan läpi Molitvan käsivarressa. Hän käänsi katseensa käytävälle ennen kun ymmärsi, ettei se ollut peräisin sieltä. Yksi käytäväikkunoista oli auki, mutta niin pienesti, että Molitvan piti raottaa sitä omilla sormenpäillään nähdäkseen oliko hakanen todella auki. Ikkunaruutu aukesi ulospäin pienesti narahtaen ja sateen laiska ropina kuului samassa kovempaa. Raikas ilmavirta pyyhki Molitvan kasvoja ja toi mukanaan tuoksuja alhaalla kasvavista pensaista ja pähkinäpuista. Ikkunan avattuaan mies oli jättänyt painostavan, hämärän käytävän ja näki edessään nyt alkavan yön, jossa hän oli itse kyyristellyt vielä vähän aikaa sitten.

Asia ei olisi vaivannut Molitvaa ollenkaan, elleivät muut ikkunat olisi olleet visusti säpeissään. Ehkä joku oli unohtanut sulkea sen yhden ainoan, se ei olisi ollut mitään muuta kuin inhimillinen virhe, mutta Molitvan oli sinä iltana vaikea uskoa sattumiin. Hänen oma ovensa seisoi käytävän varrella ja piilotteli viilleltyjä kasvojaan pimeässä. Molitva kumartui pidemmälle ikkunalaudan yli ja katsoi alas nähdäkseen olisiko joku todella voinut kiivetä ylös ja tulla sisään käytäväikkunan kautta, mutta tehtävä näytti toivottomalta. Vaikka Tammensilmän päämaja oli puuta ja sen ulkoseinässä oli satunnaisia ulkonemia, ei niistä saanut kunnollista otetta eikä kenelläkään olisi riittänyt sormivoimaa sellaiseen kipuamiseen.

Molitva veti viimeisen kerran märkää ilmaa keuhkoihinsa ja yritti sitten sulkea ikkunan vain nähdäkseen, ettei hakanen ollut vain auki vaan rikki. Se riitti jo selittämään, miksi ikkuna oli jäänyt auki aiemmin päivällä ja Molitva soimasi itseään omasta hätiköinnistään. Hän oli liian nopea ajattelemaan ja etsimään tietoisia tekijöitä sellaisistakin tilanteista, missä niitä ei ollut. Sellainen hän oli aina ollut, siksi hän menestyi Tammensilmän kaltaisissa järjestöissä, mutta hetkeksi hän oli pelästyttänyt itsensä. Molitva sulki ikkunan parhaansa mukaan ja meni sitten takaisin huoneeseensa, aikomuksenaan lukea Élan lähettämä kirje ennen yöpuulle käymistä.

Molitva ei olisi pitänyt itseään läheskään niin tyhmänä jos olisi tuonut yhden kynttilöistään mukanaan ikkunalle ja erottanut ne puuhun painuneet jäljet, jotka olivat liian pieniä nähtäväksi pelkässä käytävän hämärässä. Voi olla, ettei hän silloinkaan olisi uskonut kenenkään oikeasti kiivenneen kahta kerrosta ylös äkkijyrkkää ulkoseinämää, mutta ne ilmiselvät kynnenjäljet olisivat saaneet hänet ajattelemaan.

(Loppu?)

Viiltoja, osa 2

Tammen silmän päämaja oli sinä iltana hiljainen kuin hauta, eikä juuri sen lämpimämpi. Suuressa, kaksikerroksisessa puutalossa saattoi melkein haistaa kaikki ne vuodet, jotka se oli seissyt Morkoneemien mailla ja kärsinyt sen sodista. Sen ikkunat eivät olleet väriltään loisteliaat niin kuin Molitvan lapsuudenkodissa Kondestaasissa, eikä sen porraskaiteissa ollut kaiverruksia, mutta usein hän sentään löysi tulen takasta ja tuttuja, hymyileviä kasvoja, mutta nyt nekin olivat poissa. Molitva olisi varmasti palannut kysymään Nirkonenilta missä kaikki olivat, mutta hän huomasi, ettei rasitukseltaan edes välittänyt.

Kukaan ei ollut kertomassa hänen tulostaan, joten hän kipusi toiseen kerrokseen ja koputti kohteliaasti Eternian oveen melkein toivoen, että mies oli jo ennättänyt nukkumaan. Se olisi siirtänyt hänenkin vastuutaan hyvin nukutun yön jälkeiselle ajalle, mutta Tammen johtajan keskittynyt ääni kehotti häntä peremmälle. Mikään tunnetila ei käynyt johtajan kasvoilla kun hän kohotti katseensa papereistaan, näki Molitvan ja huokasi sitten syvään. Molitva odotti kun mies riisui lasinsa ja hieroi känsäisellä kädellään puolikaljua päätään.

Eternian työhuone oli Tammen ainoa, johon oltiin hyvällä omatunnolla käytetty rahaa. Huoneen katossa oli vanhoja maalauksia menneiltä ajoilta ja seinään oli upotettu takka, mutta näyttävintä tilassa oli ehdottomasti Eternian lasipuinen pöytä. Se oli kiiltävä vielä vanhalla iällään, eikä Eternia olisi varmasti edes uskaltanut koskea siihen, ellei se olisi ollut hänen työnsä kannalta oleellista. Raskaankin päivän jäljiltä hänen paperinsa olivat kauniissa pinoissa ja mustepullot paikallaan pöydän syvennyksessä, aivan kuin hän olisi yrittänyt jättää mahdollisimman paljon pöytää näkyviin.

Mies itsessään ei ollut niin korea. Hän vaikutti aina pettyneeltä nähdessään Molitvan, vaikka se periaatteessa vain tarkoitti, että hän oli vapautunut uusiin työtehtäviin.

”Hienoa, hienoa”, Eternia sanoi nyt äänellä, josta oli latteuden takia vaikea sanoa, oliko hän iloinen vai surullinen.

”Mitään mitä minun pitäisi tietää?”

”Rohellon talonneuvosto ei päästä minua eteläiselle tielle eikä halua kustantaa minulle henkivartioita. Siellä vallitsee suurien levottomuuksien uhka”, Molitva kertoi, jolloin Eternia nosti lasit taas nenälleen ja katsoi läpi papereitaan mitään kuitenkaan etsimättä.

”Niin, todella. Illumin armeija irtisanoi sopimuksensa ratsujen toimittamisesta. Sinä olet kuullut siitä?”

Molitva myönsi kuulleensa, jolloin Eternia jatkoi:

”Ikävää puuhaa, he kasvattivat hyviä hevosia. Oletko ratsastanut koskaan Rohellon hevosilla?”

”Kyllä olen, van. Isäni omisti sellaisen”, Molitva vastasi ja yritti karistaa sitä väsymystä yltään, jonka pitkä päivä ja takasta hehkuva lämpö kiistatta iskostivat hänen luihinsa.

”Ah, totta. Sinulla oli se harmaa peto, jolla ratsastit joskus. Kaunis olento vanhoilla päivilläänkin”, Eternia jupisi, eikä näyttänyt huomaavan toisen velttoa olemusta.

”Oletko kirjoittanut raportin?”

”En, van. Pohdin jos voisin tehdä sen aamulla levättyäni”, Molitva sanoi ja pakotti kärsimättömyyden äänestään. Hänelle oli aivan eri asia äristä Nirkonenille tai Morennalle kuin Eternialle, joka Tammen hierarkiassa oli häntä tuntuvasti ylempänä. Kuitenkin häntä toisinaan harmitti miehen jähmeys tiettyjen asioiden suhteen, ehkä eniten siksi, ettei hän tiennyt miten olisi asennoitunut siihen. Samanlaista hitautta ei koskaan sallittaisi häneltä, mutta Molitva ei ollut myöskään mikään ottamaan ohjia omiin käsiinsä mieheltä, joka oli tehnyt työtään ensin laitakaupungeissa ja myöhemmin Mailla.

”Kai se käy. Dalean tarvitsee myös apuasi, joten etsi hänet käsiisi. Hänellä on vastuullaan joku laitakaupunkien den, joka ei puhu lunia ja joka on kiinnostunut rahoittamaan joitain kamppanijoitamme.”

Ärtymys nousi Molitvassa hitaasti kuin aamunkoi, mutta sitä oli yhtä vaikea välttää.

”Delaen pitäisi pystyä selviäämään siitä itsekin, van. Saanko kysyä, kuka den on kyseessä?”

”Tenessa den Riton”, Eternia sanoi tarkistettuaan nimen papereistaan. Hetkeen Molitva ei muistanut häntä, sillä den ei ollut ulkonäöltään tai taustoiltaan merkittävä ilmestys niissä saleissa, joissa lautakaupungin ylhäistö yritti matkia kuningashuonetta.

”Den Riton puhuu lunia, van, tai vähintääkin ymmärtää sitä”, hän sanoi ja tiesi jo silloin, ettei ongelmia tuottanut muu kuin pikkutärkeiden maalaisten valheellinen ylpeys. Eternia käyttäytyi taas kuin asia ei olisi tullut hänelle yllätyksenä tai olisi ollut täysin yhdentekevä hänen oman elämänsä kannalta.

”Niinkö tosiaan?”, mies kysyi lattealla äänensävyllään.

”Lienee parasta, että selvität asian Delaen kanssa huomenna.”

”Van, minä en voi jäädä vain koska Delaen pyytää niin, eikä pärjää den Riton kanssa. Heillä on yhteinen kieli, eikä ole minun vastuullani tai minun ongelmani jos he eivät voi puhua rahoituksesta järkevällä tavalla,” Molitva sanoi tällä kertaa juuri piittaamatta siitä, kuulostiko hävyttömältä.

”Minua odotetaan takaisin Rohelloniin. Minä palasin vain pyytääkseeni kulkulupianne ja suojelustanne.”

”Rohellon tiet ovat siis käyneet vaarallisiksi?”, Eternia kysyi tarttumatta puolellakaan sanalla Molitvan ongelmaan. Hayenin poika tunsi takaraivossaan ikävää jyskytystä, jonka sai aikaan vihan ja väsymyksen tukahduttava yhdistelmä.

”Kyllä, van. Salli Morennan ratsastaa kanssani etelään.”

”Morenna ei ole täällä”, Eternia vastasi kuivan virallisella äänellään. Tämä tieto herätti Molitvan hetkeksi siitä horteesta, johon kivun kaltainen rasitus oli hänet vähä vähältä luistanut.

”Ei ole täällä?”, Molitva toisti ihmeissään ja hänen iiristensä sini erottui nyt selvemmin silmien laajettua.

”Hän pitää vahtia lähikylissä. Jokin peto tai olento on tappanut paikallisia asukkaita ja raahannut heidän ruumiitaan puihin. Ikäviä asioita, oivoi, ja kyläläiset ovat toki kauhuissaan.”

Nyt Molitvalle hahmottui miksi Tammi oli ollut niin hiljainen hänen saapuessaan. Ehkä se oli myös syy, miksi Nirkonenin juoksutyttö oli jättänyt hänet sateeseen seisomaan, mutta toisaalta hän ei voinut olla pohtimatta, miksei vanha mies ollut kertonut hänelle mitään asiasta.

”Tarvitaanko minua, van?”, Molitva kysyi, jolloin Eternia pudisti päätään.

”Ei, niin kauan kun peto ei koske budjettiimme tai kajoa kalustoomme me hoidamme asian vanhanaikaisesti. Laitan Delaen kirjoittamaan asiasta myöhemmin muistion ja raportoin kuningashuoneelle.”

Asioiden hoitaminen vanhalla tavalla tarkoitti niin nopeaa ja tehokasta loppua, kun villiintyneelle eläimelle tai hirviölle vain saattoi antaa. Molitva oli nähnyt sen monet kerrat käytännössä ratsastaessaan Morennan leirissä ja tiesi itse sanoa, ettei asioita voinut hoitaa mitenkään toisin. Eikä Morenna epäröinyt koskaan. Hän oli hakannut noidan pään irti teroitetulla hiilihangolla kun se oli yrittänyt repiä Molitvan silmiä irti eräällä turhankin huonosti suunnitellulla reissulla. Sellainen hän oli, villi ja vihainen, mutta tilanteen vaatiessa valmis kaikkeen.

”Keskustele Delaen kanssa huomenna ja hoitakaa den Ritonia koskeva asia. Metton ratsastaa tänne kolmessa päivässä ja lähtee sitten mukaasi etelään jos tilanne sitä vielä vaatii. Valmistelen sinulle siiheksi kulkuluvat”, Eternia sanoi, ja vaikka uutinen viivästyksestä ei itsessään ilahduttanut Molitvaa, hän oli iloinen siitä, että saattoi ainakin levätä ennen uutta lähtöä. Velvollisuuksiensa mukaisesti Eternia nousi ja käveli seinää vasten kohoavalle suurelle kirjahyllylle, joissa oli satoja pieniä messinkinupein koristeltuja lokeroita. Molitva tunsi pienen liikahduksen sydämellään, joka sateen harmauden keskellä oli keidas iloa.

”Tule illalla vielä luokseni. Haluan käydä raportin vielä läpi kanssasi ja hoitaa muita muodollisuuksia, joita tänne on kerääntynyt poissaolosi aikana. Mitä tulee kirjeisiisi...”, Eternia sanoi ja avasi lokeron, johon oltiin pienen pienellä kyltillä merkitty Molitvan nimi tai ainakin se nimi, jolla ihmiset kutsuivat häntä Tammen katon alla. Se yksikin kirje, jonka mies lokerosta veti, oli tervetullut näky, eikä Molitva sitä vastaanottaessaan välittänyt sen kovia kokeneesta ulkonäöstä.

”Kiitän, van. Näen teitä huomenna”, Molitva sanoi Eternialle ja toivotti siten hyvät yöt miehelle, joka valvoisi varmasti vielä myöhään omien velvollisuuksiensa ja murheidensa piinaamana.

Viiltoja, osa 1 (+ tilapäivitys)

Morkoneemien mailla satoi. Molitva ei tiennyt kumpaa olisi ikävöinyt vähemmän, jääkylmää tihkua, joka uhkasi valua läpi paksuimmastakin hupusta, vai mutaa, jossa hän oli jo ryvettynyt polvia myöten. Märät vaatteet eivät enää tarjonneet lämpöä tai lohtua matkaa nähneelle, vaan ne olivat muodostuneet kylmäksi kahleeksi, jota Molitva kantoi ihollaan enää vain säädyllisyyttään. Ankean harmaa vesiverho pyyhkiytyi horisontin yli vailla kiirettä, eikä sen takaa paistanut edes ilta-aurinkoa.

Molitva havahtui surkeasta olotilastaan vasta kun kuuli avainten kilinän suuren messinkiportin takaa. Sameasta maisemasta hän erotti ensin vain hahmon, mutta lähemmäksi päästyään sillä oli kasvot ja ääni.

”Nirkonin, hyvän tähden”, hän valitti väsyneenä ja äreissään kun vanha mies linkutti lähemmäksi. Vastaukseksi hän ei kuitenkaan saanut aluksi kuin vähättelevän kädenheilautuksen.

”Älä edes aloita, poika. Kyllä sinunkin kuninkaallinen perseesi hieman vettä kestää.”

Molitva yritti estää alahuultaan värisemästä kylmästä ja astui portin alle katsoakseen miestä silmiin.

”Minä olen odottanut täällä pienen ikuisuuden. Tella vietiin talliin heti kun ratsastin pihaan. Ymmärrä, hevoseni saa parempaa kohtelua kuin minä.”

Avaimen kääntyminen vanhassa lukossa oli suloisin ääni, jonka Molitva sinä iltana kuuli. Nirkonin avasi hänelle porttia juuri sen verran, että vaalea Hayenin lapsi pääsi astumaan sisään pihamaalle.

”Voi kuule, ehkä on parempi että tyttö tuli kysymään minulta neuvoa sen sijaan, että olisi päästänyt sinut suoraan sisälle. Sinun paikallasi olisi voinut olla mikä tahansa kulkuri tai murhamies.”

”Minä en taida juuri näyttää kulkurilta.”

”Tässä säässä kaikki näyttävät siltä”, Nirkonen sanoi vaisusti ja sulki portin Molitvan jäljessä.

Molitva ei muistanut koskaan kuulleensa Nirkonenin ikää, mutta hän ei tuntunut vanhentuneen päivääkään siitä, kun mies oli nähnyt hänet ensimmäistä kertaa. Toki Nirkonenin hahmo oli vuosien kuluttama ja kumara, mutta häneen ei tuntunut osuvan sitä lopullista vanhuuden nuolta, joka olisi tehnyt hänestä heikon ja jättänyt hänet istumaan takan äärelle. Nytkin Nirkonen vähät välitti sateesta ja kulki paljain päin siinä missä Molitva vielä yritti pysytellä kuivana huppunsa kätköissä. Vanha mies taputti häntä olalle pari kertaa kuin toivottaakseen tervetulleeksi siihen kotiin, joka Tammensilmä oli nyt heille molemmille.

”Kaiken maalaisjärjen mukaan sinun pitäisi olla tällä hetkellä monia mantuja etelämpänä. Tapahtuiko Rohellossa jotain?”, Nirkonen kysyi kun he kävelivät puupilarien ja vesisateen reunustamaa pihatietä pitkin. Ilma tuoksui mudalle ja sateen raikastamalle nurmelle, mutta sen alla Molitva saattoi tuntea jo syksyn painon, miten se kietoutui hänen väsymykseensä kuin tullakseen yhdeksi sen kanssa.

”Suuria ongelmia. Olisin ehkä voinut selvitä niistä, mutta en halunnut laittaa päätäni kirjaimellisesti pantiksi. Eternia saa kirjoittaa minulle lisää kulkulupia ja hankkia valtakunnan sinettejä jos haluaa, että matkaan enää yhtään syvemmälle niille maille”, Molitva selitti tasapaksulla äänellä, haluamatta oikeastaan muuta kuin syödä mahansa täyteen lämmintä ruokaa ja käydä nukkumaan.

”Pahoja ja levottomia seutuja, sitä ne ovat. Liian paljon epätoivoisia ihmisiä, joilla ei ole mitään menetettävää. Sano minun sanoneen, poika, minä en ole koskaan elämässäni nähnyt Rohelloa hyvinvoivana ja onnellisena”, Nirkonen sanoi nostaessaan kantamansa lyhdyn koukkuun ovenpieleen.

”Ja minä olen elänyt pitkän ja mielenkiintoisen elämän.”

Molitva hymyili silloin, tosin vain osoittaakseen, että oli kuunnellut.

Molitva piti Nirkonenista siitä samasta yksinkertaisesta syystä kuin kaikki muutkin, jotka kulkivat Tammen suurista puuovista. Hän oli aina ottamassa heitä vastaan kun he räpiköivät kotiin maailman myrskyistä, ja viimeinen, joka oli saattamassa heitä matkalle. Molitva ei yllättynyt siitä, ettei vanhus seurannut häntä syvemmälle taloon vaan jäi apurinsa kanssa vahtiin siltä varalta, että joku muu illan selkään lähtenyt vielä saapuisi kotiin.

 

 

 

 

- - - - - - -

 

Tervehdys jälleen!

 

 

Kuten olette varmasti huomanneet, Camp Nanowrimon jälkeinen aika venyi pitkänpuoleiseksi löhölomaksi, jonka aikana en ole blogiani päivitellyt. Nyt asiaan tulee kuitenkin muutos, eikä muusta syystä kuin siksi, että minulla on tarinoita jonkin verran varastossa. Sen pidemmittä puheitta: saanko esitellä tapauksen Viiltoja, joka on enemmän katkelma kuin itsenäinen novellinsa, mutta sisältää monia minulle rakkaita hahmoja ja kohtauksia. Lisäksi se on tarina, joka ei ole minkäänlaisen ulkoisen julkaisu-uhan alla, ja siksi oivaa materiaalia tänne blogin pimentoon.

 

Otan haasteekseni ylläpitää taas jonkinlaista julkaisurytmiä ja pitää teitä ajan tasalla. Kiitos  antamastanne tuesta ja palautteesta~<3

 

Mahtavaa syksyä,

Ruosteruusu~

 

 

Aaveen peittämä, osa 8 (Loppu)

Olimme eräänä iltana palaamassa Susanin vanhempien vuosipäiviltä. Vaimoni oli tarjoutunut ajamaan, jotta olin saanut juoda piinalliset konjakit hänen veljensä kanssa, eikä meitä odottanut kotona kuin pihavalo. Naurettavan suloiseen pikkumekkoon puettu Emily oli nukkunut alkumatkasta ja oli siksi pirteä myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hän oli leikkinyt omissa oloissaan auton takapenkillä, mutta oli menossa juosten sisälle ennen kuin olin saanut ovea edes auki. Susan lähti viemään autoa talliin ja minä otin syliini viemisemme ja Elliot-pojan, joka oli syntynyt meille muutamaa vuotta aiemmin ja oli siskoaan huomattavasti valmiimpi sänkyyn laitettavaksi.

Kamppailin avaimet lukkoon pimeässä ja yritin rauhoitella Emilyä, joka pomppi kirjaimellisesti tasajalkaa kuluneella kuistillamme, niin innoissaan hän oli voidessaan esitellä uusimman pehmohevosensa jo ennestään liian suurelle leluvuorelle. Olin ostanut sen hänelle heikkona hetkenäni kun olimme pysähtyneet huoltoasemalle välipalalle, ja se oli nimetty moneen kertaan ennen kun olimme edes päässeet määränpäähämme. Heti sisälle päästyään Emily tempoi ballerinat jalastaan ja juoksi pimeään edes sytyttämättä valoja, selittäen asioita joissa väsyneet ajatukseni eivät pysyneet mukana. Kuulin miten hänen kevyet askeleensa pompahtelivat portaikossa, mutta keskityin laskemaan painavat kassit maahan pudottamatta Elliotia prosessissa.

Pojan poskipäät olivat ottaneet aurinkoa puutarhassa istuttuamme, eikä hän havahtunut hereille kun sytytin valot viereiseltä seinältä. Susania ei kuulunut, joten etsin ympäriltäni paikkaa, johon voisin laskea taaperon siksi hetkeksi että saisin omat kengät jalastani. Silmäni tarttuivat kuivuneeseen, tummaan vereen, joka oli syöpynyt syvälle villamattomme kuteisiin. Sitä ei ollut roiskeina vaan vuolaina vanoina, jotka raahautuivat eteisen halki portaikolle asti. Jeremy seisoi niiden juurella kohdassa, josta Emily oli juossut äsken mennessään yläkertaan. Veljeni auki revityt sisäelimet roikkuivat harmaina eteisen lämpimässä valossa, ja hänen viilletyt silmänsä oli kohdistettu minuun. Elliot heräsi varovasti hätkähtäen kun puristin hänet hakkaavaa sydäntäni vasten.

”Hän on täällä”, Jeremy sanoi.

”Piiloudu.”

 

 

 

- Loppu -